Augustinus katseli puuhaa hyväntahtoisesti ja sanoi sitten pojalle, ettei tämä mitenkään pysty mahduttamaan koko suurta merta pieneen kuoppaansa. Mutta poika olikin Jumalan sanansaattaja ja sanoi kirkkoisälle, että aivan yhtä mahdoton tehtävä on tämän yritys selittää pyhä Kolminaisuus ihmisjärjelle.

Tänä vuonna kristilliset kirkot kaikkialla maailmassa viettävät Nikeassa pidetyn ensimmäisen koko kirkkoa koskevan kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlaa.

Nikeassa muotoiltu uskontunnustus on maailmalla laajimmin liturgisessa käytössä oleva tunnustus. Sitä käytetään myös mittapuuna, kun arvioidaan, onko jollain yhteisöllä muun kristikunnan kanssa yhteinen usko.

Keisari Konstantinus kutsui Nikeaan kokouksen, jotta riitoja aiheuttanut kirkollinen kiista voitaisiin ratkaista. Kysymys oli Pojan asemasta suhteessa Isään: onko Poika jumalallinen siinä mielessä kuin Isä ja siten hänen vertaisensa?

Areios oli väittänyt, että Poika on Isää alempi, ei ikuinen vaan luotu. Hänen mukaansa ”jumalallinen” on Pojalle pelkkä kunnianimi. ”Oli aika, jolloin Poikaa ei ollut”, Areios kiteytti.

Aleksandrian piispa Alexander sitä vastoin argumentoi, että Poika on yhtä ikuinen kuin Isä.

Ratkaisevaksi käsitteeksi Nikeassa omaksuttiin kreikan sana homoousios eli ”samaa olemusta”. Nikean uskontunnustuksen mukaan Poika on ”Isästä syntynyt”, ”Jumala Jumalasta, Valo Valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu” ja ”samaa olemusta kuin Isä”.

Areiolaisuus torjuttiin tiukoin sanoin kiroamalla ne, joiden mukaan olisi joskus ollut aika, jolloin Poikaa ei ollut.

Kolminaisuusoppi on paradoksi. Siinä yksi on yhtä aikaa kolme. Oliko Nikean päätös inhimillisen järkeilyn tulos, yritys mahduttaa Jumala ihmisen laskuoppiin?

Oppi kolminaisuudesta on ihmisen pohdinnan korkea saavutus ja samaan aikaan pilkkaa sellaista kohtaan. Se ylistää Jumalan salaisuutta, jota ihminen voi vain uskossa palvoa ja rukoilla. ”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.” (1. Kor. 1:27)

Mutta juuri paradoksina kolminaisuusopista on tullut koko kristillisen kirkon peruskivi. Siinä on tiivistettynä uskon sisältö, Jumalan kolmen persoonan työ luomisesta lunastukseen ja pyhitykseen. Se erottaa kristinuskon kaikista muista uskoista, opeista ja aatteista.

Nikean päätöksiin viitataan Tunnustuskirjoissa useaan otteeseen, alkaen Augsburgin tunnustuksen ensimmäisestä artiklasta: ”Seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, että Nikaian kirkolliskokouksen päätös jumalallisen olemuksen ja kolmen persoonan ykseydestä on tosi ja että siihen on epäilyksettä uskottava.”

Kristinuskon opillista sisältöä kantavat uskontunnustukset, joita toistetaan sukupolvesta toiseen. Kolmiyhteys on kuitenkin aina herättänyt epäilyksiä, jopa muutosehdotuksia, jotta kristinusko ei ”kuolisi” vaan vastaisi järjen päätelmiä.

Kun Jeesus Nasaretilaiselle yritetään löytää paikka kristinuskossa ilman hänen pitämistään Jumalana, päädytään tavallisesti tarjoamaan hänelle jonkinlaista paremman ihmisen roolia: Jeesus oli lähempänä Jumalaa ja tiesi hänestä enemmän kuin muut sekä osoitti meille tien.

Tällöin ei kuitenkaan kyetä vastaamaan kysymykseen, miksi pari vuosituhatta sitten kuolleen juutalaisen rabbin elämällä ja kuolemalla olisi mitään elämää suurempaa merkitystä. Jos ei nähdä tämän ihmisen olevan Jumala, ei häneen voida sijoittaa myöskään mitään sellaista, joka yhdistäisi meidät muut Jumalaan.

Pohjimmiltaan on kyse siitä, että Isän kanssa samaa olemusta oleva Poika, joka ihmisenä jakaa myös meidän olemuksemme, voi tehdä myös meidät ”osallisiksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet. 1:4).

Siinä on meidän ihmisyytemme päämäärä.

—

Tiivistelmä piispa Matti Revon avauspuheesta Tomi Karttusen kirjan ”Nikea 325” julkistamisseminaarissa 2.10.2024. 

Teksti: Ilkka Koivisto
Kuva: iStock